Miksi teemme taidetta?

Me emme voi syödä tai juoda taidetta, joten miksi ihmeessä me sitten teemme sitä? Tämä on kysymys, jota olen pohtinut jo hyvin pitkään. Maailmamme on pullollaan kaikenlaisia mahtavia luomuksia – jotkut niistä ovat suuren yleisön suosiossa, ja jotkut taas ilahduttavat vain perhettä heidän kotinsa seinällä. Mutta miksi?

Antiikin Kreikassa ihmisille jäi aikaa tuottaa kulttuuria, kun orjat suorittivat käytännön elämään liittyvät tehtävät, kuten talojen rakentamisen ja siivoamisen. Onko taide siis vain ihmisen luppoajan tuote? Mielestäni tämä näkemys on varsin lyhytkatseinen, sillä taide on paljon suurempi ja mahtavampi asia. Ihminen on nimittäin perinpohjaisesti luova olento.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa olet menossa kahvilaan ja ystäväsi jo odottaa sinua. Mistä tiedät, mitä aiot sanoa hänelle? Itse asiassa ihmisten välinen kanssakäyminen on luovaa toteuttamista. Mitä sanoja valitset? Mistä vitseistä ystäväsi pitää ja mistä ei? Toki suurin osa keskustelusta tapahtuu automaationa ja intuition pohjalta, mutta juuri tuo intuitio on kaikista kiinnostavin. Olemuksemme luo tyhjästä materiaalia, jonka päästämme maailmaan kukin omalla tavallamme. Jokainen liike ja ajatuskin voi olla luova ele – halusimme sitä tai emme.

Sinun maailmankatsomuksesi voi toki erota omastani, mutta minä näen, että olemme kaikki osallisia mahtavassa luomistyössä, jonka jatkuvuuteen saamme liittyä omilla tekemisillämme. Ihmisen on luonut luova Jumala – vieläpä omaksi kuvakseen – mikä tekee meistä pohjimmiltamme luovia olentoja.

Mitä sitten on taide? Taide on tapa poistaa tuo ystävä aiemmasta esimerkistäni – tapa keskustella ainoastaan itsensä kanssa. Toisin sanoen taide on absoluuttisen itseilmaisun muoto, jonka työkaluina toimivat intuitiomme ja inspiraatiomme. Nyt toki kysyt, mitä hyötyä tästä on kenellekään? Hyöty löytyy siitä, että voimme asettaa luomamme asiat takaisin osaksi kiertokulkua, jotta ne voisivat inspiroida jotain toista tekijää jossain muualla. Taiteesi saa sinun sielusi kasvamaan ja antaa tilaisuuden kasvattaa myös muiden sieluja.

Taide on myös tapa luoda historiaa. Kun katselemme esimerkiksi Rembrandtin maalauksia, voimme hänen muotokuvistaan ihmetellä ajan ihmisten vaatetusta tai asetelmista heidän ruokailutottumuksiaan. Taide on tapa muistaa, sillä tuottamamme teokset ikään kuin tallentuvat aikajanalle. Taide kertoo myös aikansa ilmaisusta – tästä hyvänä esimerkkinä ovat eri aikakausilla vallinneet taidesuuntaukset. Taidehistoriasta näemme, miten vallitsevat suuntaukset ja aikakaudet ovat vaikuttaneet toisiinsa aina uudestaan ja uudestaan.

Ajatus siitä, että moderni taide on jotenkin huonoa ja rumaa, ja että nykytaiteilijoilla ei ole osaamista tehdä samankaltaisia maalauksia kuin Da Vinci, on täysin väärä. Ilman innovaatioita ei synny koskaan mitään uutta, eikä innovaatiota voi syntyä, jos kaikki tekevät asiat samalla tavalla. Tuottamamme taiteen tulee olla sinun ja minun uniikki tapa nähdä maailma. Jos joku ei pidä siitä – hyvä. Taide, joka jakaa mielipiteitä, on parasta taidetta. Voihan olla, ettei joku pidä Da Vincinkään maalauksista, koska ne ovat liian realistisia.

Jos taide on osa henkilökohtaista ilmaisua, menettääkö se arvoaan, jos sen jakaa jonkun toisen kanssa? Rick Rubin puhuu teoksessaan Luovuus ja olemisen taito siitä, miten taiteilijan tulisi suhtautua tähän kysymykseen. Rubin sanoo, että yleisön on tultava tärkeysjärjestyksessä viimeisenä – hän toteaa jopa, että yleisöllä ei kuulu olla merkitystä (Rubin 2023). Tällainen näkemys saattaa tuntua uhkarohkealta, sillä ainakin minulla herää usein epäluuloja siitä, miten muut näkevät teokseni. Tässä tapauksessa pitääkin olla itsevarma ja uskaltaa luottaa omaan intuitioon.

Rubin puhuu kirjassaan myös taiteen jakamisen tärkeydestä. Taiteen jakaminen on nimenomaan tapa muuttaa omaa suhdettasi taiteeseesi – ei vain keino saada kritiikkiä ja validaatiota. Kritiikkikin voi olla väärää, tuleehan se toiselta ihmiseltä (Rubin 2023). Täytyy myös muistaa, että taide ei ole kilpailu. Jos kilpailemme taiteen saralla, se vaikuttaa suoraan taiteen ilmaisullisiin mahdollisuuksiin.

Itse harrastin kilpatanssia koko lapsuuteni. Tanssi on taiteenlaji, joka on äärimmäisen laaja, mutta kun siitä tehdään kilpatanssia, supistetaan koko tanssiala hyvin pieneksi osaksi, jossa vain tietyt liikkeet ovat mahdollisia. Tämä tehdään tietenkin siksi, että liikkeitä pystytään arvostelemaan jollakin mittarilla. Kilpatanssissa on mukana kymmenen tanssia, mikä on vain murto-osa siitä, montako erilaista tanssin muotoa maailmassa on. Mielestäni tämä on hyvä esimerkki siitä, miten kilpailu supistaa ilmaisun mahdollisuuksia.

Kilpailu asettaa myös raamit sille, mikä on hyvää ja mikä ei. Yhteiskunta itsessään on hyvin tehokas väline tällaisten raamien asettamiselle. Onko yhteiskunta siis perinpohjaisesti kilpailullinen paikka? Tämä kysymys saa jäädä vastaamatta – mutta se tarjoaa ruokaa ajatukselle. Kuitenkin taiteessa eivät päde samat säännöt. Ei ole hyviä ja huonoja piirtäjiä, on vain ilmaisua. Kuten kilpatanssissa voit olla jonkun mittarilla jossain tietyssä raamissa jonkun mielestä hyvä tai huono, mutta sillä ei ole ilmaisun kannalta minkäänlaista merkitystä. Ja kuten jo aiemmin puhuimme, itseilmaisu on taiteen keskiössä.

Haluan siis rohkaista kaikkia tätä lukevia taiteilijoita: jatkakaa tekemistä, rikkokaa rajoja ja pyrkikää tekemään jotain uutta ja ainutlaatuista, sillä se on tapa, jolla sielumme kasvavat mahdollisimman paljon.

Omakuva, Konsta Nevala 2025